8. Suklaasilmä

Tulin pitkästä aikaa miettineeksi henkilöä, josta joskus pidin, ja jonka olen halunnut unohtaa. Tämän herran tapasin kesällä terassilla, enkä tuolloin ollut vielä kovin kauaa ehtinyt sinkkuilla. Aurinko paistoi, siideri jäillä piti sopivan viileänä ja viereiset pöydät olivat täynnä toinen toistaan parempaa silmänruokaa.

Tällainen oli siis päivä, jolloin tapasin ensimmäistä kertaa Suklaasilmän. Istuskelin eräällä suurella terassilla Ninan kanssa, joka oli juuri löytänyt elämnsä miehen ja vaahtosi löydöstään yhtenään. Joskus olen ihmetellytkin; miten kummassa rakastunut nainen saa JOKAISEEN lauseeseen vedettyä mukaan "ihanan miehen, jonka on juuri tavannut". Nina on valitettavasti juuri tällainen henkilöitymä, joka ei ymmärrä, että kaikkia muita ei ehkä hänen unelmiensa mies kiehdo samalla tavoin, kun neitiä itseään. Jossakin vaiheessa ystäväni häipyi hakemaan lisää juotavaa, ja minä jäin miehittämään pöytäämme. Jokainen terassilla enemmän aikaa viettänyt tietää, että kuumina, aurinkoisina alkukesän päivinä vapaat terassipöydät lähtevät toisten käyttöön alta aikayksikön, ellei niitä jää joku vahtimaan. Istuskelin siis kaikessa rauhassa Ninaa odotellessa, kunnes aloin huvikseni vaihdella hymyjä viereisen pöydän herrahenkilön kanssa. Kornia kyllä, mutta en keksi herralle parempaa nimeä kuin Suklaasilmä, vaikka se kuulostaakin varsin oksettavalta ja ällömakealta. Suklaasilmäksi herra kuitenkin jäi, ja olin kännykässäni sillä nimellä varsin pitkään, kunnes lopulta poistin herran numeron tarpeettomana...

Suklaasilmän kanssa vaihdetut hymyt johtivat numeroiden vaihtoon, kuten terassilla pikkuhiprakassa joskus käy. Ystäväni Nina oli jokseenkin kypsä koko tilanteeseen; neiti kun itse oli olevinaan kovinkin varattu kahden kuukauden seurustelun jälkeen, ei häntä jaksanut kiinnostaa laisinkaan se, että muillakin voisi olla säpinää.

Suklaasilmä otti yllättäen yhteyttä jo samana iltana, pyysi minua luokseen. En varsinaisesti harrasta sellaista, että tutustun ihmiseen ja menen samana iltana suinpäin tämän luokse yöksi (ja tuohon kellon aikaanhan muu vaihtoehto tuskin olisi ollut mahdollista), mutta jostain syystä päätin olla hurja ja vastasin myöntävästi. Jonkin ajan kuluttua Suklaasilmä karauttaa (ei sentään valkoisella ratsulla, mutta jollakin uudehkolla autolla, jonka merkin olen autuaasti unohtanut) minua hakemaan, kohtuullisen lähellä kun asui.

Seuraavat tapahtumat haluaisinkin pyyhkiä muististani iäksi, sillä vieläkin tunnen oloni ikäväksi tapahtumien takia. Suklaasilmä siis vei minut kotiinsa, joka yllätti koollaan. Tosin illan mittaan kävinkin ilmi, ettei Suklaasilmä asunut siellä yksin, vaan kaverinsa ja tämän tyttöystävän kanssa. Jostain syystä olen aina ollut sitä mieltä, että selkeästi aikuisen ihmisen (Suklaasilmä oli 30-vuotias) pitäisi asua jotenkin muutoin, kuin kommuunissa! Joimme jotakin (enkä muista mitä, mutten siitä kuitenkaan pitänyt), ja menimme pian makuukamarin puolelle, kun herran kämppäkaverit saapuivat paikalle. Valitettavasti Suklaasilmän kanssa kävi niin, kuin kerran aikaisemminkin. Kaikki intoni herraa kohtaan loppui makuuhuoneen oveen. En ollutkaan enää kiinnostunut herrasta seksuaalisessa mielessä ja koko tilanne tuntui väkinäiseltä ja turhalta. En vieläkään tiedä, miksi silloin tällöin tämä turhautuminen on iskenyt, kun miehessä itsessään ei ole ollut sinällään vikaa, päin vastoin! Kaipa kyseessä on kuitenkin se täydellinen kemioiden puute, jota ei vain tarpeeksi ajoissa huomaa. Tilanne kehittyi mielenkiinnottomaan, täysin turhaan seksiin, josta en ollut kiinnostunut pätkääkään. "Sä tunnut ihanalta!" oli Suklaasilmän kommentti ennen nukahtamista. Itseni teki lähinnä mieli itkeä elämän turhuutta ja sitä, etten osannut kiinnostua ihmisestä, joka oli hyvännäköinen, fiksu ja kaikinpuolin muutenkin täydellinen (kommuuniasumista lukuunottamatta).

En halunnut uusintaa aamulla. Enkä halunnut enää Suklaasilmän kainaloon muutenkaan, sillä olin niin uskomattoman turhautunut omaan haluttomuuteeni, etten jaksanut katsella itseäni ollenkaan. Suklaasilmän jälkeen olin yli puoli vuotta selibaatissa, jotta oppisin taas tuntemaan itseni ja näkemään, onko maailmalla muutakin tarjottavaa, kuin se, etten tuntunut enää haluavan ketään.